Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mitä voimme oppia Venäjän sisällissodasta

Venäjän sisällissota (1917-1922) on modernin historian epäilemättä tärkeimpiä tapahtumia, sillä se toi sosialismin osaksi kansainvälisen politiikkaa, jossa se on yhtäjaksoisesti pysynyt lähes 100 vuotta. Ensimmäisessä maailmansodassa valtavia inhimillisiä kärsimyksiä kokenut Venäjä toimi kommunistisen vallankumouksen ensimmäisenä käytännön esimerkkinä, jonka sisäinen dynamiikka on hyvin identtinen vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuneiden vallankumousten kanssa.

Neuvostoliiton syntymistä ei voida pitää ainoastaan venäläisenä ilmiönä, sillä Leninin ja Stalinin opetukset levisivät kulovalkean tavoin viimeistään toisen maailmansodan jälkeen vasta itsenäistyneisiin siirtomaihin, luoden samalla kolmannesta maailmasta kommunistisen ideologian tärkeimmän kannatusalueen. Teollistunutta yhteiskuntaa varten suunniteltu marxilainen yhteiskuntajärjestelmä ei siten koskaan saanut vahvaa kannatusta niillä alueilla, missä oli eniten teollisuuden parissa työskenteleviä työläisiä. Venäjän bolsevistista vallankumousta voidaan siten pitää teollisena vallankumouksena ilman teollisuutta.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisen Venäjän takapajuisuus, keskiluokan ja oppineiston pieni koko ja kansan lukutaidottomuus esti marxilaisen ideaalin toteuttamisen, jossa luokkatietoiset työläiset olisivat rinta rinnan nousseet aristokraattisia sortajiaan vastaan ja ottaneet heille kuuluvan vallan itselleen. Nämä puutteet hyvin tiedostaen, joutui Lenin muokkaamaan proletariaatin vallankumousta enemmän elitistiseen suuntaan, johon yhdistyi leninismille tyypillisesti luotettava, pienikokoinen ja tehokas eturyhmä, jonka tehtävänä oli valta-aseman saavuttamisen jälkeen itse opettaa, mikä on kansalle parhaaksi.

Ensimmäinen mahdollisuus bolsevikeille syntyi helmikuun vallankumouksen jälkeen, jolloin tsaari luopui vallastaan väliaikaisen hallituksen hyväksi. Väliaikaisen hallituksen sisäinen hajanaisuus, huono sotaonni keskusvaltoja vastaan ja taloudellinen kriisi synnytti voimakkaan vasemmistolaisen ja liberaalin opposition sotilasjohtoista väliaikaishallitusta vastaan. Lokakuun vallankumouksessa bolsevikit ottivat vallan Pietarissa sotilaiden, työläisten ja poliisien avulla ja määräsivät väliaikaisen hallituksen edustajat arestiin. Ylin päätäntävalta siirrettiin Pietarissa kootulle neuvostolle, jonka paikoista enemmistö miehitettiin bolsevikeilla, vaikka sosialistivallankumouksellinen puolue omisti maanlaajuisesti paljon suuremman kannatuksen. Väliaikaisen hallituksen lupailema demokraattisesti valittava (perustuslakia säätävä) kansalliskokous pantiin täytäntöön, joka johti sosialistisen Venäjän ensimmäisiin ja viimeisiin vaaleihin.

Äänestyksen tulos oli sosialistivallankumouksellisten murskavoitto, joka pakotti hätääntyneiden bolsevikkien hajottamaan 13h toiminnassa olleen kansalliskokouksen ja anastamaan vallan takaisin Pietarin neuvostolle. Täysin laittomin keinoin valtaan nousseet bolsevikit synnyttivät siten toimillaan Venäjän sisällissodan, joka tulisi seuraavan viiden vuoden aikana vaatimaan viisi kertaa enemmän venäläisiä kuolonuhreja mitä ensimmäinen maailmansota. Törkeästä vallankaappauksesta huolimatta sosialistivallankumoukselliset säilyttivät jäsenyytensä Pietarin neuvostossa vuoteen 1918 asti, jolloin bolsevikkien suorittama poliittinen vaino pakotti heidät luopumaan paikoistaan. Bolsevikkeja vastustaneet "valkoiset armeijat" koostuivat useista erilaisista ryhmistä, joihin kuului tsaaria kannattavia kenraaleita, maltillisempia sosialisteja, liuta vähemmistökansoja ja venäläisiä nationalisteja. Suurinta kannatusta nauttineet sosialistivallankumoukselliset eivät Moskovan (1918) kapinoinnin jälkeen osoittaneet sotilaalista aktiivisuutta bolsevikkeja vastaan, eivätkä myöskään liittoutuneet bolsevikkeja vastustavien voimien kanssa opillisten ristiriitojen takia.

Venäjän sisällissodan luoman kaaoksen turvin monet ei-venäläiset reunavaltiot hakivat itsenäisyyttä, joista meille tutuimpana Viro, Latvia ja Liettua. Suomen historiankirjoituksessa usein toistetun valheen mukaan Lenin osaksi hyvää hyvyyttään myönsi Suomelle itsenäisyyden, vaikka todellinen syy oli paljon pragmaattisempi. Alle kaksi kuukautta vanha Neuvosto-Venäjän valta rajoittui ainoastaan Pietaria ja Moskovaa ympäröivälle alueelle, jossa he joutuivat taistelemaan olemassaolostaan ja elättämään 60 miljoonaa ihmistä ilman sotaa edeltänyttä teollista infrastruktuuria. Neuvosto-Venäjän vakiinnuttaensa valtansa seuraavaan vuoteen mennessä, myös suhtautuminen reunavaltioiden itsenäisyyspyrkimyksiin muuttui täysin. Viro, Latvia, Puola ja Liettua joutuivat jokainen käymään verisen itsenäisyyssodan valloitushaluista puna-armeijaa vastaan.

Alkuperäisessä Leninin ideassa taantumuksellinen ja hierarkinen armeija korvattaisiin vapaaehtoisilla punakaarteilla, jotka koottaisiin työläisten ja tilattomien suuresta joukoista. Punakaartien taistelumenestys oli kuitenkin erittäin heikko, sillä monet "vapaaehtoiset" eivät omistaneet aseita, sotilasvarusteita tai aiempaa sotilaskoulutusta. Hunnilaumaa muistuttavien kaartilaisten suurin tappioiden aiheuttaja oli rintamakarkuruus, joka pahimpina ajanjaksoina käsitti 70% koko yksikön teoreettisesta vahvuudesta. Punakaartia ja myöhempää puna-armeijaa kehittäny Trotski kehitti ensin rintaman takaiset "sulkuyksiköt", joiden tarkoituksena oli ampua rintamalta perääntyviä kaartilaisia, jonka jälkeen hän siirtyi Leninin suostumuksella punaiseen terroriin karkureiden perheitä vastaan. Punakaartit korvattiin vuodesta 1918 lähtien vanhalla tsaarin armeijan organisaatiolla, joka nosti vuosien aikana uuden puna-armeijan suorituskykyä merkittävästi. Karkuruus oli kuitenkin läpi sisällissodan suuri ongelma myös puna-armeijassa, joka oli sodan loppuun asti laadullisesti selvästi vastustajiaan heikompi.

Kommunistien suurin etu oli kuitenkin yhtenäisyydessä, joka saatiin aikaiseksi osaksi punaisen terrorin, osaksi onnistuneen propagandan avulla. Neuvosto-Venäjän hallinto ei joutunut samojen intressiristiriitojen repimäksi kuin sen sotilaallisesti taitavat vastustajat, joista jokainen kävi käytännössä erillistä sotaa erillisillä rintamilla. Amiraali Kolchakin johtama Siperia oli poliittisten ristiriitojen repimää aluetta, jolta löytyi vain vähän tukea komentajan konservatiivisia ja oikeistolaisia arvoja kohtaan, varsinkin sosialistivallankumouksellisten evätessä tukensa Siperian armeijalle. Eteläisellä rintamalla Leniniä uhkasi kasakat, jotka taistelivat pitkälti oman autonomiansa vuoksi, eivät niinkään palauttaakseen vanhaa venäläistä hallintoa takaisin valtaan.

Valkoiset epäonnistuivat myös toimimaan yhteistyössä muiden Neuvosto-Venäjää vastaan taistelevien osapuolien, kuten Puolan ja Suomen kanssa, sillä suuri osa valkoisista eivät hyväksyneet näiden maiden itsenäisyyttä. Kyvyttömyys yhteisen rintaman synnyttämiseen tuli ilmi kaikista selvimmin Leningradin rintamalla keväällä 1918, missä kenraali Yudenich onnistui etenemään Virosta 14 000 miehen voimin Leningradin laitakaupunkeihin asti, mutta joutui vetäytymään jäädessään ilman sotilaalista apua. Suomalaisten kanssa käydyt neuvottelut tapahtuivat liian myöhään ja liian hätäisesti, jotta nämä olisivat voineet liittyä hyökkäykseen. Kyseisessä kriisitilanteessa Suomen armeija olisi voinut ottaa haltuun Pietarin, joka olisi mahdollisesti muuttanut sodan lopputuloksen valkoisten voitoksi. Tämä näennäisesti pieni tapahtuma olisi siten muuttanut tuntuvasti koko modernia historiaa, mutta tämä mahdollisuus jätettiin käyttämättä.

Lopputulos

Venäjän sisällissodan uhreista ei ole tarkkoja tilastoja, mutta yleensä tutkijoiden arviot pyörivät noin 10 miljoonan uhrin molemmin puolin. Suurin kuoleman aiheuttaja oli kroonisesta nälänhädästä johtuvat kulkutaudit, jotka syntyivät osaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kaaoksesta, osaksi Neuvosto-Venäjän suorittamasta "maareformista", joissa tilat siirrettiin valtion omistukseen ja joiden tuotanto riistettiin suoraan puna-armeijalle, jonka koko oli kasvanut häkellyttävään viiteen ja puoleen miljoonaan mieheen. Suurin osa nälkäkuolematapauksista tapahtui Neuvosto-Venäjän alueella ja ilman huoltoa jääneet punakaartilaiset ryöstivät ruokansa yleensä valloitetuilta alueilta levittäen nälänhätää ympäri Venäjää. Nälänhädästä syytettiin "rikkaita talonpoikia", eli kulakkeja, joista kymmenet tuhannet joutuivat punaisen terrorin uhriksi.

Arviot taistelutappioista vaihtelevat, mutta kaatuneiden yhteismääräksi on usein esitetty lukua 900 000, joka sisältää niin puna-armeijan kuin myös valkoisten kaatuneet. Rintamalla kuoli arviolta 175 000 valkoista ja 125 000 punaista, jonka lisäksi 150 000 valkoista ja 300 000 punaista kuoli tauteihin. Huomionarvoista on se, että punaiseen terroriin kuoli 600 000 ihmistä, joka on yli kolme kertaa enemmän mitä valkoiset joukot menettivät rintamilla. Kaiken kaikkiaan ensimmäisen maailmansodan takia syntyneessä vallankumouksessa kuoli viisi kertaa enemmän ihmisiä, jonka lisäksi Venäjän teollinen tuotanto luhistui täysin. Ruoantuotanto oli vuonna 1921 laskenut alle puoleen siitä, mitä se oli ollut vuonna 1913. Kaiken tämän lisäksi vallankumous sai aikaan hallinnon, joka tulisi lähitulevaisuudessa tappamaan vielä miljoonia kansalaisiaan gulag-leireillä, holodomorissa ja poliittisissa puhdistuksissa.

Yhtäläisyydet muihin vallankumouksiin

Venäjän lokakuun vallankumous sisälsi monia elementtejä, jotka tulisivat ilmi tulevaisuuden vallankumouksissa, missä kommunistiset hallinnot nousivat valtaan ympäri maailmaa. Näitä piirteitä ovat mm.

- Epävakaa lähtötilanne, kansan yleinen tyytymättömyys istuvaa hallitusta vastaan

- Kommunistisen liikehdinnän liittoutuminen poliittisen opposition kanssa (Kuuba, Vietnam)

- Sisällissota, jonka aikana kommunistit nousevat valtaan

- Poliittiset puhdistukset, joissa tapetaan hävinneen regimentin edustajat ja entiset liittolaiset

- Kommunistisen puolueen yksinvalta, joka on väistämättä paljon totalitaristisempi ja mielivaltaisempi kuin       mikään edeltävä hallitus


---

Tuukka Kuru


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti