Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Turkkilainen mentaliteetti

Viettämäni aika Turkissa on ollut tähän mennessä niin hyvässä kuin pahassa hyvin mielenkiintoinen kokemus, joka on avartanut käsityksiäni muslimeista, turkkilaisista ja eri persoonallisuuksien eroista sosiaalisissa tilanteissa. Puhuttaessa mentaliteetista, tarkoitetaan rajatun ryhmän, kuten esimerkiksi yhden kansan, väljästi määriteltyä yleistä maailmankatsomusta, jonka katsotaan erityisesti edustavan kyseistä ryhmää. Ennen kuin ensimmäinen hippi aloittaa hurskastelun jokaisen ihmisen uniikista luonteesta, sanon jo valmiiksi että se ei pidä paikkaansa. Jokainen ihminen on geeniensä ja ympäristönsä tuotos, jolloin keskinmäärin samaan viiteryhmään kuuluvat ihmiset omaavat keskinmäärin enemmän yhteisiä piirteitä keskenään kuin muiden viiteryhmien kanssa. Ihmistä ympäröivä kulttuuri vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten ihminen käsittelee ja näyttää tunteitansa, mitkä asiat ihminen kokee loukkaavaksi, mitä merkityksiä ihminen antaa tietyille adjektiiveille ja miten ihmiset mieluiten kuluttavat vapaa-aikansa. Eri kulttuureista kumpuavat stereotypiat omavat aina totuuden siemenen, vaikka ne saattavatkin usein olla liian kärjistettyjä vastaamaan todellista maailmaa. Suomalainen huomaa suomalaisuutensa parhaiten asumalla ulkomailla, varsinkin Länsi-Euroopan ulkopuolella. Jotta voisimme väittää erilaisuuden olevan rikkautta, meidän tulee ensin myöntää erilaisuuden olemassaolo. Kulttuurien ja kansojen erot ei todellakaan rajoitu ainoastaan eksoottiseen ruokaan, musiikkiin ja tanssiesityksiin (kuten hipit luulevat), sillä ihminen on aina ympäröivän kulttuurinsa tuotos, niin hyvässä kuin pahassa.

Suomalaiseen tapakulttuuriin on ulkomailla usein yhdistetty kylmyys, etäisyys, rehellisyys ja töykeys, jotka ovat korostuneen sisäänpäin suuntautuneen persoonallisuuden tulosta. Edustaessani itse voimakkaan introverttia ja jyrkkää luonteenlaatua, olen tottunut viettämään aikani muutaman parhaan ystäväni kanssa ilman suuria ja vaihtelevia kaveriporukoita. Ajan viettäminen kahdestaan uuden ihmisen kanssa on usein miellyttävin tapa tutustua uuteen ihmiseen, sillä kumpikaan ei esimerkin omaisessa tilanteessa omaa yleisöä ketä joutuisi viihdyttämään. Suomalaisessa tapakulttuurissa "small talkiksi" kutsuttu syöpä loistaa poissaolollaan, jolloin keskustelut jopa tuntemattoman ihmisen kanssa saattavat nopeasti edetä molempia kiinnostaviin aiheisiin. Suomalaisiksi ominaisuuksiksi mielletty töykeys ja suorasanaisuus kielii ainoastaan rehellisyydestä, jossa kyllä tarkoittaa kyllä ja ei tarkoittaa ei. Tietty kylmyys ja harkintakyky synnyttävät luottamuksen, sillä sitä edustavat ihmiset yleensä pitävät antamansa lupaukset ja aikamääreet. Henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen ja tietty etäisyys taasen kertovat luonnollisesta varovaisuudesta, jolla pyritään välttämään väärien ihmisten nousemista lähipiiriin. Tämä on luonnollista, sillä ystävyyssuhteet synnyttävät usein vastavuoroisen vastuun myös toisen ihmisen hyvinvoinnista.

Useat matkailuoppaat kuvaavat turkkilaisia ihmisiä "kohteliaiksi, emotionaalisiksi ja luotettaviksi", jotka ovatkin usein ensimmäiset ajatukset jotka suomalaisella syntyvät paikallisista ihmisistä. Kyseiset oppaat ovat kuitenkin suunnattu ihmisille, joiden tarkoitus on vain vierailla maassa, ei jäädä asumaan kuten olen itse tehnyt. Emotionaalisuus, rikas elekieli ja fyysinen kontakti tulevat tutuksi jokaiselle ulkomaalaiselle ihmiselle ainakin alussa, kun ulkomaalainen ihminen omaa vielä paikallisten silmissä uutuudenviehätystä. Vieraat kulttuurit ja kansallisuudet ovat turkkilaisten mielestä hyvin kiinnostavia, sillä he vierailevat hyvin harvoin oman maansa ulkopuolella. Emotionaalisuus ja lämminhenkisyys johtaa kuitenkin harmillisen usein ailahtelevaisuuteen, joka helposti tuhoaa luottamuksen paikallisiin ihmisiin. Turkkilaiset ihmiset pyrkivät olemaan vieraalle ihmiselle aina kohteliaita ja miellyttäviä, yleensä myös rehellisyyden kustannuksella. Kun paikallinen kaverisi ilmoittaa esimerkiksi "Hei, voisimme huomenna viettää aikaa!", suomalainen introvertti ottaa tämän lupauksena ja valmistautuu tapahtumaan jo ennalta. Lupausta seuraavana päivänä voit joutua turhaan odottamaan kaveriasi, joka on saanutkin tähän mennessä jo monta muuta vaihtoehtoista tapaa viettää vapaa-aikansa. Tiedustellessani tätä usein tapahtunutta ilmiötä yhdeltä turkkilaiselta kaveriltani, hän totesi sen olevan aivan normaalia paikallisessa tapakulttuurissa, sillä ihmiset haluavat miellyttää ystäväänsä jopa silloin kun heillä on jo valmiiksi sovittua ohjelmaa tiedossa.

On sanomattakin selvää että paikallinen seurustelukulttuuri on hyvin ulospäinsuuntautunutta, joka johtaa suuriin kaveriporukoihin. Tärkein tehtävä ajanvietolla on useimmiten ryhmän ja oman itsensä viihdyttäminen, jossa jokainen saa välillä muiden ihmisten huomiota osakseen. Paikallisten ihmisten verkostoituminen on myös keskinmäärin paljon laajempaa mitä suomalaisilla ja olenkin usein saanut FB-kaveripyyntöjä ihmisiltä, jotka olen tavannut baarissa vain kerran aiemmin. Yleensä en omaa mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita kyseisten ihmisten kanssa, mutta paikallisen verkostoitumisen näkökulmasta se ei ole kovinkaan oleellinen asia. Kahdenkeskisen ajan viettäminen pelottaa monia paikallisia ihmisiä, sillä sitä rajoittaa monet paikalliseen tapakulttuuriin liittyvät kirjoittamattomat säännöt. Tämä säännöstö koskee varsinkin tyttöjen kanssa vietettyä aikaa, sillä kahdestaan pojan kanssa ajan viettäminen tulkitaan melkein aina seurusteluksi tai muuten parisuhteenomaiseksi toiminnaksi yhteisön silmissä. Ihmiselle, joka inhoaa suuria ryhmiä (kuten minä) tämä tuottaa pakostakin sopeutumisvaikeuksia.

Turkkilaiset ihmiset myös harvoin korostavat omaa yksilöllisyyttään, joka näkyy halussa tulla lasketuksi osaksi jotain viiteryhmää. Tämä näkyy erityisesti jalkapallofanien, puolueaktiivien tai uskonnollisten ihmisten julkisessa toiminnassa. Leimautumista johonkin ryhmään ei pidetä itsessään pahana asiana, vaan se nähdään osoituksena eräänlaisesta joukon voimasta, jonka ylpeinä edustajina toimii joukko yksittäisiä ihmisiä. Kaipaus yhdenmukaisuuteen ja kollektiivisiin yhteisöihin näkyy yhteiskunnassa yleensä hajoittavana tekijänä, sillä erilaiset ryhmittymät ovat harvoin tekemisissä toistensa kanssa. Yhteisöllisyys on laajennetun perhekäsityksen maassa looginen seuraus, sillä suurin osa nuorista ihmisistä asuu vanhempiensa kotona pitkälti 25-vuotiaaksi asti kotiintuloaikojen ja muunlaisten perheen sisäisten sääntöjen alaisuudessa. On ihan perusteltua todeta että ihmisten "teini-ikä" jatkuu Turkissa melkein kymmenen vuotta pitempään mitä Suomessa, joka näkyy myös yliopistossani. Ihmiset tekevät tunnollisesti kaiken mitä heille määrätään, ollen kuitenkin samaan aikaan kyvyttömiä tuomaan luovuuttaan ja poikkevia ajatuksiaan esille. Vitsailin kerran erään opettajan kanssa siitä, että turkkilaisille oppilaille voisi opettaa kolmen oppitunnin verran erilaisia pokemoneja ilman että kukaan kyseenalaistaisi opetuksen hyödyllisyyttä. Pänttäämiseen ja ulkoaoppimiseen perustuva koulujärjestelmä jää tuloksineen kuitenkin selvästi jälkeen kaikista eurooppalaisista yliopistoista ja korkeakouluista, jonka monet uudistusmieliset opettajat tiedostavat oikein hyvin.

Voimakkaan emotionaalisuuden ja lämpimän käytöksen toinen puoli on palava viha, jonka kohteeksi ei kannata missään nimessä joutua. Huolimattomasti esille tuomani mielipiteet uskonnoista saivat erään läheisimmän turkkilaisen ystäväni katkaisemaan kaikki välit minuun, vaikka mielipiteeni olivat suomalaisella standardeilla tavallisia, eikä mitenkään henkilöä kohtaan suunnattuja. Myöskin poikkeavat näkemykset Turkin nykyisestä politiikasta ja Itä-Turkissa tapahtuvasta sisällissodasta kannattaa jättää sanomatta, ellei ole aivan varma että turkkilainen ihminen on vapaamielinen toisinajattelija. Turkkilaisella yhteiskunnalla on suuri tarve syyllistää maansa ongelmista vain ulkopuolisia tahoja, joka osaltaan kielii alemmuuskompleksista ja kyvyttömyydestä avoimeen itsekritiikkiin. Suurina paholaisina näissä poliittisissa visioissa toimii Yhdysvallat, Israel, armenialaiset ja länsimaat, jotka luovat luonnollisen "pahan akselin" jota vastaan turkkilaisten tulee yhdistyä. Tämä ei tarkoita etteikö Turkissa olisi paljon eroavia näkökantoja, mutta näiden ongelmana on Turkin hyvin rajoitettu sananvapaus ja mielivaltainen oikeuslaitos. Näiden fiktiivisten uhkakuvien soveltaminen luontaisesti kuumaan temperamenttiin on yksi härskeimpiä reaalipoliittisia toimia, mihin olen ikinä törmännyt.

Kokemukseni Turkista on hyvässä ja pahassa on kuitenkin yksi hienoimpia kokemuksia pitkään aikaan ja olen jatkamassa oppilasvaihtoa joulukuuhun asti. Sen jälkeen aloitan virallisesti kampanjoinnin eurovaaleja varten.

Tuukka Kuru



maanantai 20. toukokuuta 2013

Kapitalismia pähkinänkuoressa

Kapitalismia, eli yksityisten toimijoiden vapaata kaupankäyntiä ja omistusoikeutta kritisoidaan näyttävästi aina kuin valtiojohtoiset projektit epäonnistuvat työllisyyden ja hetkellisen elintason ylläpidossa. Kritiikki on kuitenkin perinteisen vasemmistolaisesti hyvin valikoivaa, joka pyrkii näkemään talouden nousukauden "valtion ansiona" ja lamakauden "markkinoiden heikkoutena", joka muodostaa nopeasti julkista taloutta ruokkivan kehän.

Julkisten palveluiden näennäinen ilmaisuus lisää suuresti niiden kysyntää, sillä markkinavetoisten hintojen puuttuminen alentaa selvästi ihmisten kynnystä käyttää kyseisiä palveluita. Liian korkea kysyntä  ja perässä laahaava tarjonta synnyttää aina niukkuutta ja ruuhkautumista, josta julkinen terveydenhuolto on ehkä paras käytännön esimerkki. Kilpailun puuttueessa  julkisten tuotteiden laatu on hyvin vaihteleva, joten se voi olla joko a.) hyvin tehokasta b.) hyvin tehotonta. Omista kokemuksistani voin sanoa ainakin sen että julkisen terveydenhuollon käyttämä kiireellisyysluokitus ei ole käytännössä mitenkään sitova, sillä jouduin korkeasta umpisuolen tulehdusriskistä huolimatta odottamaan kuusi tuntia 39 asteen kuumeessa päivystyksen penkeillä, koska sairaanhoitajat olivat vahingossa "unohtaneet" minut vuoronvaihdon yhteydessä. Asia selvisi kolmannella käynnillä luukulla, kun mainitsin että vointini alkaa tuntuvasti heiketä. Umpisuolen tulehduksesta kärsivän potilaan tulisi julkisen puolen laatustandardien mukaan saada hoitoa tunnin sisällä laboraatiotuloksista.

Toinen vastaava esimerkki koskee julkista hammashoitoa, joka on teoriassa kaikille avointa, korkealaatuista ja kohtuuhintaista. Kärsiessäni poskihampaan toistuvasta kivusta, yritin saada aikaa julkisen hammashoidon puolelta. Päivystyksessä vastannut henkilö totesi että seuraava teoreettinen mahdollisus operaatiolle on yli 7kk päästä, eikä hän suostunut uskomaan tarinaani kestämättömästä hammassärystä. Kuvaillessani kipuani, päivystävä työntekijä kysyi "Olisitko todella valmis ottamaan paikan kivusta kärsivän perheenisän nenän edestä, jos mahdollisuus tähän olisi?". Päätin tapauksesta viisastuneena kokeilla yksityistä ODL:n hammashuoltoa, josta sain varattua ajan reilun viikon päähän puhelinsoitostani. Myöhemmässä operaatiossa paljastui että poskihampaani oli täysin ontto ja omasi hyvin korkean infektioriskin. Juurihoidon ja uuden hampaan muovaaminen maksoi kaikkinensa yli 700 euroa, mutta tilanteessani hoito oli välttämätön toimenpide. Tuntuvasta julkisesta rahoituksesta ja henkilöstöstään huolimatta julkinen terveydenhuolto ei siten selvästi kykene tuottamaan tarvittavaa määrää terveyspalveluita edes sille osalle väestöä, jotka eivät ole yksityisen työterveyshuollon tai yksityisen sairasvakuutuksen piirissä.

Julkisten palveluiden ja hyvinvointivaltion mallin voidaan historiallisesti ajoittaa teolliseen ja jälkiteolliseen vaiheeseen, missä tuhannet nuoret ihmiset menettivät oman perheen antaman taloudellisen tuen kaupungistumisen seurauksena. Sosiaaliset palvelut tulivat selvästi ainakin teoriassa tarpeeseen ja niiden määrä kasvoi voimakkaasti yhteiskunnan kehittyessä ja ihmisten erilaisten tarpeiden lisääntyessä. Suomessa julkisten palveluiden huippuna voidaan nähdä julkinen koulutus, joka mahdollistaa teoriassa jokaisen tarpeeksi lahjakkaan ihmisen nousun ryysyistä keskiluokkaan ilman omien vanhempien tulojen vaikutusta. Julkinen korkeakoulutuskin on tosin herkkä ylimitoituksen kannalta, sillä Suomessa korkeakoulutettujen ihmisten määrä alkaa lähennellä puolta kaikista työikäisistä, eikä monta vuotta kestävä akateeminen koulutus ole enää mikään tae taloudellisesta vakaudesta. Siinä missä korkeakoulutus nähtiin ennen enemmänkin vaihtoehtona, on se enemmissä määrin muuttunut välttämättömyydeksi jopa niillä aloilla, joissa ei käytännössä tarvita akateemista koulutusta. Monet korkeakoulutetut opiskelijat eivät omista merkittävää työkokemusta ja valmistumisen jälkeen moni 25 ikävuotta lähenevä ihminen astuu ensimmäistä kertaa työelämään, jolloin työnantajat odottavat häneltä valmiiksi korkeaa tuottavuutta. Korkean tuottavuuden vaatiminen on taas suoraan sidottu työntekijän työnantajalle tuottamiin kustannuksiin, joihin ammattiliitoilla ja julkisilla toimilla on suuri merkitys. Tosiasiallisesti valtio luo siten toimillaan hyvin kahtijakautuneet työmarkkinat, joissa ihmiset jakaantuvat korkeakoulutettuihin tulevaisuuden keskiluokkalaisiin ja ruohonjuuritason siivoojiin, kauppojen myyjiin ja putkimiehiin. On sanomattakin selvää, että suuri osa ihmisistä ei siten hyödy mitenkään julkisista korkeakouluista, vaikka joutuukin niistä verojen muodossa maksamaan.

Koulutus tulisi tässä mielessä nähdä yksityisenä hyödykkeenä, eikä julkishyödykkeenä. Markkinavetoisessa ideaalitilanteessa ihmiset kantaisivat itse taloudellisen riskin korkeakoulutuksesta, joka tapahtuisi keskenään kilpailevien yksityisten (ja julkisten) yliopistojen kesken. Taloudellisen riskin realisoituessa ihmiset hakeutuisivat kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti aloille, jotka todennäköisimmin johtavat varmaan työllistymiseen. Markkinavetoisessa järjestelmässä myös työnantajat osallistuisivat koulutuksen järjestämiseen, josta saksalainen BMW ja suomalainen Ruukki ovat hyviä esimerkkejä. Markkinavetoinen koulutus tarjoaisi siten käytännön työn kannalta parhaat puitteet, eikä opiskelijoiden tarvitsisi kärsiä julkisten koulujen tyylistä lisätä opetussuunnitelmaan myöhemmän työn kannalta tarpeettomia kursseja. Tekniikan aloilla hyvänä esimerkkinä tästä voidaan nähdä muutama vuosi sitten alkanut "innovaatio"-hehkutus, joka pyrkii tukemaan oppilaiden ryhtymistä yrittäjiksi. Harvemmin mainittu tosiasia on kuitenkin se, että yritysten puuttuminen ei niinkään johdu "innovaatiokurssien" puutteesta, vaan sitä että nykyään yrittäminen harvemmin taloudellisesti kannattavaa.

Markkinavetoista järjestelmää on usein syytetty ahneudesta ja lyhytnäköisestä oman edun tavoittelusta, vaikka se on tähän mennessä ollut keskinmäärin paras tae taloudelliselle kasvulle. Vasemmistolaiset pyrkivät usein kiilottamaan kilpiänsä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä, vaikka suurin osa heidän toimenpiteistä on käytännössä rahojen verottamista niiltä ryhmiltä jotka eivät äänestä vasemmistopuolueita ja rahan antamista niille ryhmille jotka äänestävät. Ero markkinavetoiseen järjestelmään on siten selvä, sillä siinä missä vapaata taloutta ajavat ihmiset haluavat pitää omaisuutensa itsellään, pyrkivät vasemmistolaiset siirtämään valtion väkivaltamonopolin avulla työtä tekevien ihmisten rahaa niille, jotka eivät niitä tee. Voidaankin kysyä että kumpi osapuolista on loppujen lopuksi ahneempi.

Valtio on itsessään voittoa tuottamaton instituutio, joka ei itse omista jaettavaksi tarkoitettua rahaa. Kaikki julkisiin tulonsiirtoihin saadut rahat syntyvät siten yksityisen sektorin työntekijöiden ja yritysten työpanoksesta, joiden määrä on Suomessa 1,75 miljoonaa ihmistä. Yksityisellä sektorilla työskentelevistäkin joka viides on pätkätyöläinen. Tämän väestön tehtäväksi lankeaa siten Suomen kansantalouden ylläpitäminen, julkisten tulonsiirtojen mahdollistaminen, valtiovelan lyhentäminen ja eläkejärjestelmän rahoittaminen. Julkista rahoitusta vastustavien pelkäämä tilanne, missä julkisen rahoituksen vastaanottajia on enemmän kun niiden rahoittajia on saavutettu siten jo kauan aikaa sitten.

Suomen kannalta kyseinen kehitys on erittäinen uhkaava, sillä se paljastaa koko nykyisen hyvinvointimme haurauden. Suomen vientivetoinen kansantalous on pitkälti riippuvainen kymmenen suurimman tekniikan, biologian ja metsäalan yrityksestä, joista jokainen on joutunut irtisanomaan henkilöstöä heikentyneen kysynnän ja kohonneiden välillisten kustannusten takia. Valtion toimenpiteet luovat siten tilanteen, missä yhä useampi ahkera työntekijä joutuu vastentahtoisesti valtion rahoituksesta riippuvaiseksi, joka taasen nostaa entisestään tarvetta korottaa julkisia tulonsiirtoja.

Reagania lainatakseni totean, että työn tekeminen on parasta sosiaaliturvaa. Olisi siten tärkeää suoda se mahdollisuus mahdollisimman monelle.

--
Tuukka Kuru

maanantai 13. toukokuuta 2013

Seksuaalisen vallankumouksen raunioilla


Seksuaalinen vallankumous tarkoittaa läntisissä kulttuureissa 60-luvulla alkunsa saanutta kehitystä, joissa vanhoilliset seksiä rajoittaneet traditiot korvautuivat moderniin yhteiskuntaan paremmin soveltuvilla käytänteillä. Ihmisen kehon vapauttaminen auttoi homoseksuaaleja ihmisiä tulemaan julkisuuteen ja edisti eri rotujen välisiä avioliittoja, jotka olivat Yhdysvaltojen muutamissa osavaltioissa kiellettyjä 60-luvulle asti. E-pillereiden ilmaantuminen edisti naisen asemaa antaen heille mahdollisuuden vaikuttaa ratkaisevasti omaan raskauteen, jolloin esiaviollisen seksin harrastaminen ei välttämättä tarkoittanut opiskelujen tai työuran lopettamista. Ihmisistä tuli keskimäärin seksuaalisesti kokeneempia ennen myöhemmin tapahtuvaa "vakavaa" parisuhdetta.

Siinä missä seksuaalinen vapautuminen ratkaisi monia yksittäisten ihmisten ongelmia, se synnytti puitteet paljon laajemmille yhteiskunnallisille ongelmille. Siinä missä seksuaalisuus oltiin nähty vuosisatojen ajan ihmisen lisääntymiseen liittyvänä toimintona (ns.perheensisäisenä), kehittyi siitä enemmänkin suorituspainotteinen rituaali, jonka avulla ihmisiä voidaan asettaa uudenlaiseen hierarkiaan sen perusteella, kuinka suuri todennäköisyys hänellä on harrastaa seksiä. Vaikkakin miespuoleisen väestön jakaminen alfa,beta ja omega- luokituksiin ei täytä tieteellisyyden määritelmiä, on seksuaalisella markkina-arvolla myös tieteellisiä näyttöjä. Vaikka lukuisissa kyselytutkimuksissa miehet näyttävän omistavan enemmän seksipartnereita mitä naiset, on seksin jakautuminen äärimmäisen polarisoitunutta. Miehet omaavat selvän yliedustuksen niin aikuisissa neitsyeissä kuin myös yli 50 partneria omaavissa, naisten jäädessä yleensä näiden kahden ääripään välimaastoon. Kyselytutkimuksissa tulee myös muistaa se, että naiset yleensä vähättelevät partnereidensa määrää samalla kuin miehet tietoisesti liiottelevat niitä.

Seksuaalisen kanssakäynnin ulkopuolelle jääminen altistaa myös muille ongelmille sosiaalisissa suhteissa, mihin voidaan lukea huono itsetunto, ympäröivien ihmisten kunnioituksen puute ja yhteisöstä syrjäytyminen. Tuhannet nuoret miehet eivät enää kykene toimimaan koventuneessa kilpailussa, jossa heitä on toivoton ylitarjonta nuoriin naisiin nähden. Siinä missä vakaan talouden tarjoaminen saattoi aiemmin riittää parisuhteen muodostumiselle, on nykyisissä vaatimuksissa enemmänkin kyse talouden ulkopuolisista asioista, kuten miehen ulkonäöstä, itsevarmasta luonteesta ja karismasta. Taloudelliset puolet mielletään tärkeiksi yleensä vasta 30 ikävuoden jälkeen, jolloin perheen perustaminen alkaa olemaan naisille ajankohtaisempi asia. Tämä vuosikymmenen aukko seksuaalisessa kanssakäynnissä aiheuttaa kuitenkin monessa miehessä niin suuria katkeruuden tunteita, etteivät he palaa osaksi pariutumismarkkinoita. Samaan aikaan nuorten sinkkunaisten määrä kasvaa suhteellisesti vuodesta toiseen.

Dr. Baumeister explained that today’s human population is descended from twice as many women as men. Maybe 80 percent of women reproduced, whereas only 40 percent of men did

Polarisoidun pariutumismarkkinoiden suurimpana puutteena voidaan nähdä avioliittojen määrän ja kyseisen instituution arvostuksen väheneminen ja siitä johtuva syntyvyyden romahtaminen. Yhteiskunnan kannalta ehdoton minimi väestön huoltosuhteen ylläpitämiseksi on 2,1 lasta jokaista naista kohden, joka on kuitenkin paljon enemmän kuin suurimmassa osassa länsimaita. Ihmiset menevät keskimäärin harvemmin naimisiin, eroavat useammin, omaavat pienemmän lapsimäärän samaan aikaan kun yhä useampi ihminen syrjäytyy kokonaan pariutumismarkkinoiden ulkopuolelle. Nykyisin länsimaat pyrkivät kompensoimaan lapsettomuuttaan maahanmuutolla, joka yleisimmin kohdistuu seksuaalisen vallankumouksen ulkopuolisiin maihin. Miesvaltaisista ja yhteisöllisistä kulttuureista saapuvat ihmiset harvemmin sopeutuvat kalmanhajuiseen länsimaiseen kulttuuriin, jolloin väestörakenteen muuttuessa myös olemassa oleva kulttuuri muuttuu. On todennäköistä että länsimainen kulttuuri tulee tulevaisuudessa korvautumaan dynaamisemmalla, voimakkaammalla ja aggressiivisemmalla kulttuurilla.

Seksuaalisen vallankumouksen ongelmat eivät rajoitu pelkästään alhaisempaan syntyvyyteen ja pariutumismarkkinoiden häviäjiin. Siinä missä rajoittavien traditioiden katoaminen luulisi edistävän ihmisten välistä keskinäistä kunnioitusta, on lopputulos kuitenkin toinen. Amerikkalaisissa kyselytutkimuksessa on huomattu että naiset ovat nykyään keskimäärin vähemmän onnellisia kuin heidän 60-luvulla eläneet kanssasisaret, jonka yhtenä syynä voidaan pitää vakaan avioliiton katoamista. Naiset arvostavat edelleen miehiä yleisemmin turvallisuutta, stabiiliutta ja ennalta-arvattavuutta, joita stereotyyppinen ydinperhe kykeni tarjoamaan. Avioliiton kannatus on taasen miesten keskuudessa laskenut vuodesta toiseen, sillä se ei sanottavasti tarjoa miehelle enää mitään hyötyä. Perinteistä avioliittoa vastustaa nykyisin äänekkäimmin yhdysvaltalainen MGTOW-liikehdintä, joka pyrkii edistämään miesten riippumattomuutta naisista, avioliitosta  ja yhteiskunnasta. MGTOW-liikkeen mukaan nykyiset länsimaiset yhteisöt ovat säilyttäneet kaikki perinteiset miesten velvollisuudet ilman perinteisiä oikeuksia, jolloin miesten tulisi tietoisesti pyrkiä taistelemaan näitä rooliodotuksia vastaan. Nykyinen länsimainen kulttuuri on siten muuttanut miehestä ja naisesta toistensa kilpailijoita, eikä kumppaneita.

Tämän sukupuolten välisen jännitteen voidaan nähdä ruokkivan myös muita negatiivisia lieveilmiöitä, joihin voidaan lukea ainakin tekaistut raiskaussyytteet ja seksuaalinen häirintä. Ihmisistä on muuttunut tietyssä mielessä hyvin tarkkaavaisia ja hauraita, vaikka teoriassa seksuaalisen vapautumisen tulisi johtaa henkilökohtaisen vastuun kasvamiseen. Tekaistut syytökset ovat varsinainen ongelma etenkin Espanjassa, missä tekaistuja syytteitä on 3/4 kaikista tapauksista ja niitä sovelletaan usein huoltajuuskiistojen aikana. Tämän kaltaisten syytösten vaikutus miesväestön haluun sitoutua parisuhteeseen, saati avioliittoon on varmasti suuri. On myös omituista että samaan aikaan kun länsimaalaiset naiset arvostavat miehiä enemmän vakaata parisuhdetta, he ovat 80% erotapauksissa eroava osapuoli.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka länsimaalainen kulttuuri ratkaisee itse aiheuttamansa ongelman.

Tuukka Kuru